Agility: ”Treenaan lajia – ilman omaa koiraa”

Olen aina pitänyt koirista ja niiden kanssa touhuamisesta. Kun isotätini vei minut ensi kertaa katsomaan agilitykisoja, hurahdin lajiin heti.

Minulla ei ole omaa koiraa, mutta kävin lenkittämässä erästä tuttua islanninlammaskoiraa. Sen omistaja kysyi, haluaisinko osallistua agilityn alkeiskurssille. Kurssi on hyvä tapa tutustua lajiin eikä yleensä sido mihinkään. Kurssi sai minut innostumaan yhä enemmän ja aloin treenata lainakoirani kanssa säännöllisesti.

Agility on loistavaa urheilua: se vaatii nopeutta ja hyvää kehonhallintaa, koska radalla juostessa pitää samalla ohjata koiraa ja tehdä nopeita käännöksiä. Se on myös tapa pitää hauskaa koiran kanssa ja oppia yhdessä uutta.

Treenaan kahdesti viikossa joko seuran yhteistreeneissä tai omatoimisesti. Oman koiran kanssa harjoittelisin varmasti paljon useammin. Huippuhetkeni on ollut eteneminen ensimmäisiin Suomen-mestaruuskisoihin junior-luokassa. Vaikken aluksi aikonut kisata, olen siitä innoissani. Agilityssa nälkä kasvaa syödessä.

Siiri, 17

Ratsastus: ”Ennen aloittamista hevoset pelottivat minua”

Parasta ratsastuksessa on, kun hevosen kanssa syntyy yhteys. Luottamuksen luominen on vaikeaa, mutta kun se onnistuu ja meistä tulee tiimi, on tunne ihana.

Tallilla on aina hyvä ilmapiiri, enkä ole koskaan törmännyt kiusaamiseen, vaikka olen ratsastanut lähes kuusi vuotta. Koska kaikilla on sama mielenkiinnon kohde, on helppo löytää ystäviä. Tallille meno on usein viikon kohokohta, koska näen kavereita ja hevoset.

Ennen ratsastuksen aloittamista hevoset pelottivat minua. Pikkuhiljaa varautuneisuus vaihtui intoon. Tiedän, että hevosilla on oma tahto ja mitä vain voi tapahtua. Ajan myötä olen oppinut tipahtamaan oikeaoppisesti, joten se ei yleensä satu. Jos tätä lajia rakastaa ja haluaa pitää hauskaa, pitää myös hyväksyä, että onnettomuuksia sattuu.

Ratsastuksen myötä minusta on tullut sosiaalisempi enkä jännitä niin paljon, koska olen päässyt ylittämään itseni niin monesti hevosen selässä. Se on tuonut myös itseluottamusta. Toisaalta lajissa on kivaa se, ettei siinä ole koskaan valmis. Aina voi oppia lisää.

Erin, 14

Pesäpallo: ”Pesiksessä ei sooloilla!”

Menin ensimmäisiin pesäpallotreeneihin viisivuotiaana ja olen pelannut siitä asti. Alussa treenit olivat hauskaa ajanvietettä, jossa näki kavereita. Parin viime vuoden ajan olen kilpaillut enemmän ja tähdännyt SM-kisoihin. Harrastukseen tuo lisää fiilistä, kun on kyse isosta voitosta tai häviöstä. Nykyään pelaan alemmissa sarjoissa ja harjoituksia on kolmesti viikossa. Omatoimista harjoittelua ei vaadita, mutta käyn itse salilla. Lisäksi osallistun leireille, jotka ovat iso juttu pesäpallossa.

Pesäpallo vaatii hyviä jalkavoimia, koska pelissä juostaan koko ajan. Myös hypyt, heitot ja lyönnit vaativat hyviä jalkalihaksia. Pelaan kakkospolttajan paikalla, jossa vaaditaan paljon juoksemista.

Pesiksessä ei sooloilla eikä hyvä pelaaja ole se, joka yrittää saada kunnarin joka pelissä. Peliä pelataan vuoroissa, joten ei voi ajatella vain itseään.

Pelasin aiemmin joukkueen kapteenina, ja sen myötä opin, miten toimia johtajana ja nostattaa joukkueen ilmapiiriä. Olen edelleen koko ajan äänessä ja kannustan muita.

Otso, 16

Teksti Ida Valpas