Mulla on nyt ollu jo aika pitkään ihan kamalaa. Mua ahistaa ja itkettää joka ilta. En oo halunnu, osannu, pystyny tai kehannu puhuu tästä kenellekkään. Aattelen aina että mun huolet, murheet ja ongelmat on liian pieniä, että kehtaisin puhua niistä. Kavereidenkaa ei myöskään oikein suju. Yks ”kaveri” puhu vähä ilkeesti ja sen jälkeen esti mut etten voinut laitaa viestiä ja aloin itkeä niin paljon etten meinannut saada henkeä, koska en halunnu et muut kuulee ku itken nii itkin siin sit iha hiljaa. Mä en haluu puhua esim kuraattorille koska se tekee mun olosta viel paskempaa.

Hei ja kiitos viestistäsi. Oli tosi hienoa, että kerroit tilanteesta tänne, vaikka se ei varmastikaan ole ollut helppoa.

Kertomasi tilanne ”kaverisi” kanssa kuulostaa tosi ikävältä, eikä ole yhtään ihme, että se on tuntunut pahalta. Tapahtunut on jo yksinään riittävän iso asia, jotta siihen voi hakea tukea. Ilmeisesti tapahtuneen lisäksi on kuitenkin vielä muitakin kuormittavia asioita, joten ei ole mitään syytä ajatella, ettet ansaitsisi apua. Moni odottaa turhan pitkään ennen kuin puhuu muille ja silloin ongelmat alkavat herkästi kasaantua tai muuttua syvemmiksi. Yksin ei kuitenkaan ajatusten kanssa kannata jäädä, ja jokainen meistä tarvitsee joskus muiden tukea.

Kurja kuulla, että ajatus kuraattorille puhumisesta tuntuu sinusta siltä, että se pahentaa asioita. Onko koulussa joku muu sellainen aikuinen, jolle voisit puhua? Se voi olla kuraattorin sijaan myös esimerkiksi opettaja tai terveydenhoitaja. Jos et tiedä kenen puoleen kääntyä, tai puhuminen jännittää, voisitko harjoitella sitä ensin nuorille tarkoitetussa Sekasin-chatissa tai Lasten ja nuorten chatissa täällä? Nimettömänä voi olla helpompi kertoa omista ajatuksistaan ja sitä myöten rohkaistua kertomaan niistä tutullekin aikuiselle. Mitä pikemmin saat huolistasi puhuttua, sitä todennäköisemmin asiat lähtevät ratkeamaan.

Sinä ansaitset voida hyvin, joten älä jää ajatustesi kanssa yksin. Rohkeutta ja valoisampaa kevättä ja lähestyvää kesää sinulle!